Kaksi miestä istuu pöydän äärellä ja katsoo saman tietokoneen näyttöä

Arkisto

Sähköinen asiointi on digiajan kansalaistaito

23. lokakuu 2019

Paljon puhutaan siitä, että nuorten digitaidot ovat ensiluokkaisia. Heidät on tituleerattu digisukupolveksi ja diginatiiveiksi. Nämä tittelit juontavat juurensa käytännössä siitä, ettei muisteta aikaa ennen älypuhelimia, koska olemme kasvaneet niiden keskellä. Älypuhelinlapsuus synnyttää yhteiskunnassa tiettyjä oletuksia nuorten digikäyttäytymisen ja digitaitojen suhteen.

Osa oletuksista osuu ihan oikeaan: nuoret tuntevat somesovellukset, osaavat etsiä luotettavaa tietoa erilaisista lähteistä ja tietoturvan periaatteista on ainakin kuultu. Välineellisen osaamisen ollessa itsestäänselvyys, tulisi yhteiskunnassa kiinnittää enemmän huomiota digiajan kansalaistaitoihin. Kun esimerkiksi viranomaisasioita pitäisi lähteä hoitamaan itsekseen internetin ihmeellisessä maailmassa, niin motivaatio ja tietotaito loppuu ainakin itselläni suhteellisen nopeasti. En siis todellakaan ole valmis tituleeraamaan itseäni nuorena aikuisena diginatiiviksi, vaikka älypuhelin onkin tuttu kapistus.

Omien digitaitojen puutteellisuus – ja sopimattomuus diginatiivikategoriaan – tuli itselleni ensimmäistä kertaa eteen, kun pääsin opiskelemaan. Opiskelupaikan myötä muutin nimittäin omilleni. Ei siinä mitään, olinhan jo 22-vuotias, oli aikakin. Aika olisi toisaalta ollut aikoja sitten opetella hoitamaan omia ”virallisia” asioita. Näillä virallisilla asioilla tarkoitan siis sellaisia, joita lähes jokainen joutuu elämänsä aikana kohtaamaan. Itselleni nämä asiat olivat käytännössä seuraavia: opiskelupaikan vastaanotto, vuokrasuhteen solmiminen, muuttoilmoituksen tekeminen, opintotuki- ja asumistukihakemuksien täyttäminen ja opintolainan hakeminen. Minun Instagram-kuvanmuokkaustaidoistani ei ollut paljoa hyötyä kaikkien sähköisten lomakkeiden ja hakemusten keskellä – eikä kukaan enää pessyt pyykkejä puolestani tai kantanut ruokaa jääkaappiin.

Miten tässä on kyse digitaidoista?

Olisin säästänyt paljon aikaa ja vaivaa, jos olisin tiennyt, mitä kaikkea tämä uusi elämäntilanne tuo mukanaan. Aika kului googletellen käyttäen suurin piirtein hakusanoja ”miten aikuistua”. Aloittelevana aikuisena soitin totta kai äidille, mutta ei hän osannut suoraan neuvoa, olihan hänen vastaavasta elämäntilanteesta jo aikaa. Soitin myös mitä erinäisimpiin puhelinpalveluihin (niin kuin kaikki muutkin) ja vietin pienen ikuisuuden jonotusmusiikin parissa. Lopulta törmäsin Suomi.fi -sivustoon. Siellähän se kaikki tieto oli koko ajan ollut, mitä olin etsinytkin. Mielessä kävi vain ajatus, että olisinpa tiennyt tästä etukäteen.  Sivusto nimittäin antaa tietoa ja toimintaohjeita nimenomaan erinäisiin elämäntilanteisiin – oli kyse sitten esimerkiksi opiskelun aloittamisesta, naimisiinmenosta, lapsen syntymästä tai vaikkapa omaisen kuolemasta.

Suomi.fi:ssä on myös konkreettisia arkea helpottavia palveluita. Viestit-palvelu mahdollistaa esimerkiksi sen, että vastaanotan viranomaispostin paperisen sijaan sähköisenä (ympäristö kiittää). Valtuudet-palvelussa puolestaan on kyse siitä, että voin esimerkiksi asioida vaikka ikääntyvän äitini puolesta apteekissa sähköisen valtuuden avulla.

Pohdinkin, miksi nuorilla on usein hallussa uusimmat sosiaalisen median kanavat, muttei vaikkapa Suomi.fi:n kaltaisia, arkea helpottavia palveluita? Voiko taustalla olla se, että viranomaisasioita pidetään vaikeina ja etäisinä? Vai onko kyse enemmänkin siitä, ettei näistä viranomaisten tarjoamista palveluista tiedoteta tarpeeksi hyvin? Itse koen, että molemmilla on vaikutuksensa, mutta ennen kaikkea kyse on puutteellisista digitaidoista.

Viranomaisasiat saattavat tuntua vaikeilta ja etäisiltä, sillä niillä ei juurikaan ole kasvoja. Harvoin tulee enää asioitua fyysisellä palveluluukulla ihmisen luona, jolta voisi suoraan hetkessä kysyä apua, jos ei esimerkiksi osaa täyttää opintotukihakemusta oikein. Toisaalta, useimmiten nuoren ei tarvitsekaan asioida viranomaisten kanssa välttämättä kovinkaan usein, mikä on omiaan luomaan etäisyyttä viranomaisen ja kansalaisen välille. On pidettävä mielessä, ettei kasvokkaisen kohtaamisen väheneminen ole huono asia. Sähköinen asiointi on hyödyllistä esimerkiksi tehokkuuden nimissä – kun iso osa väestöstä osaa hoitaa asiansa ilman fyysistä palvelupistettä, voidaan kasvokkainen palvelu kohdentaa niille, jotka sitä erityisesti tarvitsevat.

Harmittava tosiasia on toisaalta se, että viranomaisten tarjoamista sähköisistä palveluista ei juurikaan tiedoteta. Niukkojen budjettien resurssit kohdennetaan toimivan verkkopalvelun ylläpitämiseen, eikä mittaviin markkinointitoimenpiteisiin. Tyydytään ajatukseen, että ”kyllä nuoret löytävät meidän palvelut, ei meidän niistä tarvitse tiedottaa”. Palveluiden on tultava käyttäjiensä luo eikä päinvastoin.

Diginatiivina osaamme kyllä pelata mobiilipelejä, maksaa mobilepaylla, päivittää somea ja käyttää oikeaa emojia oikeassa asiayhteydessä. Digitaitoihin kuuluu kuitenkin myös se, että osaamme hoitaa omat asiat viranomaisten kanssa sähköisesti ja se, että löydämme relevanttia tietoa kaiken epäolennaisen keskeltä. Tämä on se asia, joka on jäänyt meiltä ”diginatiiveilta” huomioimatta. Eikä ihme – eihän näihin saa harjoitusta kuin vasta omien elämäntilanteiden muuttuessa.

Katso kaikki blogikirjoitukset

Arkisto