Kolme nuorta katsovat ympyrässä yhden nuoren puhelinta

Arkisto

Yhdenvertainen vai eriarvoistuva digitaalinen nuoruus?

01. maaliskuu 2022

Suomessa uskotaan, että digitalisaatio luo yhdenvertaisia mahdollisuuksia nuorille. Nuoret ovatkin ottaneet digitaaliset valikoimat luontevaksi osaksi arkeaan, sosiaalisuuttaan ja asioidensa hoitamista. On kuitenkin viitteitä siitä, että digitaalisuuteen kietoutuu myös eriarvoistavia tekijöitä. Itä-Suomen yliopiston ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Juvenian yhteisessä Suomen Akatemian rahoittamassa DEQUAL-hankkeessa (2020–2024) tutkitaan digitalisaation merkitystä yhdeksäsluokkalaisten nuorten arjessa ja tulevaisuudensuunnitelmissa erilaisilla alueilla Suomessa. Tutkimme sitä kuinka erilaiset nuoruuden elämisen ympäristöt erilaisine materiaalisine ja sosiokulttuurisine piirteineen muovaavat nuorten mahdollisuuksia ja tapoja rakentaa arkeaan ja elämänkulkuaan digiyhteiskunnassa. Kysymme, mitä nuorten keskinäisiä eroja ja epäreiluuksia digitalisaatio kaventaa, mitä kenties ylläpitää tai kasvattaa.

Ymmärrämme digitalisaation laaja-alaisena, nopeasti useilla eri elämänalueilla etenevänä yhteiskunnallisena muutoksena, joka vaikuttaa monin eri tavoin ihmisten elämään ja heidän arkeensa. Digitalisaatio ilmiönä muuttaa elämisen ehtoja perustavanlaatuisesti. Erilaiset teknologiat ja niihin liittyvä osaaminen ovat välttämättömiä: monenlaiset kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, diskurssit ja käytännöt ohjaavat ihmisiä teknologioiden käyttäjiksi. Tällaista välttämättömyyttä voi kutsua digitaaliseksi imperatiiviksi, sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi paineeksi hyödyntää kulttuurisesti keskeisiä teknologioita, joista on tullut merkittävä osa yhteiskuntaa ja sen ideologiaa. (Talsi & Tuuva-Hongisto 2007.)

Eriarvoisuuden voi kiteyttää ilmiöksi, jossa yhteiskunnan jäsenten elämismaailmat ja kentät eriytyvät toisistaan. Tähän eriytymiseen kietoutuu myös digitaalisuus. Ellen J. Helsperin (2021) mukaan digitaalisen eriarvoisuuden taustalla voi olla rakenteellisia tekijöitä, kuten vanhempien sosioekonominen asema, luokka tai sukupuoli. DEQUAL-hankkeessa kiinnitämme huomiomme näiden rakenteellisten tekijöiden lisäksi nuorten asuinpaikkaan ja heidän arkeensa: millaista nuorten digiarki ylipäätään on ja millaisia eriarvoistavia tekijöitä arjesta mahdollisesti löytyy?

Digitaalinen eriarvoisuus on hyvin moninainen ja monisyinen ilmiö. Digitalisaatioon liittyvistä eroista on tavattu puhua erilaisina digitaalisina jakoina ja kuiluina. Laura Robinson (2015) kollegoineen on eritellyt digitaalista jakautumista. Ensimmäisen tason jaolla tarkoitetaan tieto- ja kommunikaatioteknologioiden levinneisyyttä ja pääsyä, eli teknologisen infrastruktuurin olemassaoloa. Toisen asteen jaolla tarkoitetaan taitoja ja osallistumista, eli käyttäjien kesken olevia jakoja. Kolmantena tasona digitaalisen kuilun tarkasteluun astuvat sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset kontekstit. Jaot eivät siis ole irrallisia sosiokulttuurisista konteksteistaan, ja tästä syystä digitaalinen eriarvoisuus voi jopa voimistaa olemassa olevia eriarvoistumisen muotoja.

Erot käytössä ja osaamisessa ovat syventyneet. Digitaaliset kuilut ovat syventynyt varsinkin sellaisissa maissa, missä fyysinen pääsy (access) teknologisiin laitteistoihin on muuttunut itsestäänselvyydeksi. (Van Dijk 2005). Kun tieto- ja kommunikaatioteknologiat ovat sulautuneet saumattomaksi osaksi yhteiskuntaa, ne ovat kiinnittyneet yhä vahvemmin olemassa oleviin sosiaalisiin ja kulttuurisiin jakoihin.

 

Nuorten digitaalista arkea tutkimassa

Tutkimushankkeemme aineisto koostuu määrällisestä ja laadullisesta aineistosta, jota on kerätty vuosien 2021–22 aikana yhdeksäsluokkalaisten nuorten digitaalisesta arjesta. Määrällinen aineisto muodostuu taustoittavasta verkkokyselystä, jonka vastauslinkkiä jaettiin koulujen kautta. Laadullisen aineiston muodostavat 27 nuoren yksilö- tai parihaastattelut, kaksi ryhmähaastattelua sekä verkossa tehty havainnointi haastateltujen nuorten seuraamista tahoista sekä heidän Instagram-käytöstään. Tutkimusaineisto on koottu kolmelta erilaiselta alueelta Suomessa, joita kuvaamme harvaanasutuksi maaseuduksi, työväenluokkaiseksi pikkukaupungiksi sekä kasvavaksi ja nuoria puoleensa vetäväksi kaupunkialueeksi. Koronapandemian vuoksi aineistonkeruu on kokonaisuudessaan toteutettu verkkoympäristössä.

Mistä siis oikeastaan puhumme, kun tarkoitamme nuorten digitaalista arkea tai kulttuuria? Käsitteellisestä hahmottomuudesta johtuen pyrimme löytämään kysymykseen aineistolähtöisen näkökulman ja nuorten oman määritelmän siihen, miten he omaa “verkkomaailmaansa” kuvaavat. Arkisissa määrittelyissä tuli näkyväksi sama käsitteellinen horjuvuus sekä se, että tutkimuksen kieli ja nuorten arjen käsitteistö ovat hyvin eriytyneitä. Nuoret käyttävät useimmiten nimitystä some tai netti. “Sofia: No ei mulla oikein nimitystä, se on vaan vähän niinku netti. Kaikki mikä on tuolla […] En mä tiedä. Jotenkin se sieppaa sinut silleen uuteen maailmaan.” Käytännössä heille netti tai some tarkoitti kännykän käyttöä, myös tietokoneiden käyttöä, mutta ennen kaikkea näitten teknologioiden kautta yhteenkietoutuvaa sovellusten maailmaa. Mikaelin sanoin “Ehkä niinku varmaan kaikkea mikä tapahtuu niinku netin välityksellä.”

Verkko on sekä tutkijoilleen että käyttäjilleen sumea, ja sitä kuvataankin usein sanoilla fragmentaarinen, nopeasti muuttuva ja sotkuinen. Nuorten digitaalisen arjen jäljillä pysytteleminen vaatii jatkuvasti muutoksessa olevan hahmottamista ja muutoksen sietämistä.

 

Samanlainen ja erilainen digitaalinen nuoruus?

Tutkimuksestamme käy ilmi, että yhdeksäsluokkalaisilla nuorilla on hyvin monipuoliset digitaaliset kyvyt ja tottumukset, ja nuoret olivatkin varsin luottavaisia omiin taitoihinsa. Verkkokyselyn avulla kerätyn määrällisen aineiston perusteella näyttää yleisesti ottaen siltä, että nuorilla on taustoistaan riippumatta käytössään suhteellisen kattavasti ja monipuolisesti erilaisia laitteita ja sovelluksia. Se, mikä rajoitti erilaisten digitaalisten laitteiden ja palveluiden käyttöä eniten, oli nuorten oma kiinnostus muihin asioihin, ajan puute, vanhemmat sekä käytettävissä olevat taloudelliset resurssit. (Tuuva-Hongisto ym. 2022.)

Alueellisesta näkökulmasta on kiinnostavaa, että harvaanasutun maaseudun nuoret arvioivat taitonsa, vaikutusmahdollisuutensa sekä saamansa ryhmäytymisen kokemukset erilaisissa digitaalisissa ympäristöissä vähäisimmiksi kuin muiden alueiden nuoret. Oletuksemme oli, että maaseudulla digitaalisuus loisi yhdenvertaisia osallisuuden mahdollisuuksia pitkien välimatkojen takia, tästä huolimatta aineistomme perusteella ei digitaalisten laitteiden kautta välittyvä yhteydenpito ole näiden nuorten kohdalla sen tiiviimpää ja merkityksellisempää kuin muillakaan – pikemminkin päinvastoin. Suurin osa kyselyymme vastanneista syrjäseudulla asuvista nuorista kertoi kiinnostuksensa kohdistuvan muihin asioihin. (Tuuva-Hongisto ym. 2022.)

Tutkimukseemme osallistuneet ysiluokkalaiset nuoret viettävät arkeaan pitkälti kodin, koulun ja harrastusten piirissä sekä kavereiden kanssa. Myös nämä arjen ympäristöt vaikuttavat nuorten kokemuksiin verkosta ja digitaalisuudesta. Tutkimushaastatteluissa huomasimme, että nuoret pohtivat paljon omaa digitaalisten laitteiden (liika)käyttöä ja puhuivat laitteiden koukuttavasta vaikutuksesta melko negatiiviseen sävyyn. Tutkimuksemme tuo esiin tässä ajassa erityisesti lasten ja nuorten digitaalisten laitteiden käyttöön kohdistuvaa moraalista paniikkia: nuorten ympärillä on paljon puhetta ruutuajasta, sen rajoittamisesta ja rajoittamisen vaatimasta itsesääntelystä ja itsekurista. Tällaisen puheen kautta syntyy kuva ihanteellisesta diginuoresta, jonka tekeminen verkossa on ajallisesti niukkaa ja liittyy ainoastaan ”hyödyllisiin asioihin”. Mitä nämä hyödylliset asiat ovat, sitä nuorten on usein vaikea nimetä. Tällainen ihanne voikin pahimmillaan tuottaa kokemuksen riittämättömyydestä, joka ei liity digitaalisiin taitoihin tai osallisuuteen – vaan huoleen liiallisesta verkon käytöstä ja kyvyttömyydestä rajata omaa digitaalista käyttöä. Nuoret olivat paitsi diginatiiveja, myös ruutuajan kasvatteja, ja he peilasivat omaa suhdettaan vallalla oleviin ihanteisiin.

Kun puhutaan nuorista ja digitaalisuudesta, on hyvä muistaa, että nuorten tavat toimia verkossa ovat moninaisia ja yksilöllisiä, ja nuorten digitaaliset valmiudet ja motivaatio, halu osallistua, vaihtelevat suuresti. On tärkeää lisätä keskustelua siitä, miten voisimme parhaiten päästä arjessa piilevien digitaalisten eriarvoisuuksien jäljille, ja kuinka voisimme lisätä tapoja ymmärtää nuorten elämää sekä verkossa että sen ulkopuolella yhtenäisinä sekä-että, eikä toisistaan erillisinä joko-tai -asioina.

 

Lähteet:

Helsper, Ellen J. 2021. The Digital Disconnect. The social causes and consequences of digital inequalities. SAGE.

Robinson, L. ym. 2015. Digital inequalities and why they matter. Information, communication and society 18:5, 569–582.

Talsi, N. & Tuuva-Hongisto, S. 2007. Teknologinen imperatiivi ja paikallinen teknologiapolitiikka. Tiedepolitiikka 2/2007, 49–56.

Tuuva-Hongisto, S. & Korjonen-Kuusipuro, K. & Haverinen, V-S. & Armila, P. 2022. Nuoret poikkeusajan digitaalisissa imperatiiveissa. (tulossa)

Van Dijk, Jan, G. M. 2005. The deepening divide: Inequality in the information society. Sage Publications.

Katso kaikki blogikirjoitukset

Arkisto