tekoälykuva tietokoneista

Arkisto

Ongelmapelaaminen vai ongelmallinen kohtaaminen?

07. marraskuu 2022

Vuosien varrella useissa eri yhteyksissä minulta on kysytty nuorten peliongelmista, ongelmallisesta pelaamisesta ja jopa peliriippuvuudesta. Koostan nyt vähän kokemuksiani ja ajatuksiani paljon pelaavien nuorten ja pelaamista harrastavien nuorten kohtaamisesta ja heidän kanssa työskentelystä.

Ensiksi haluan korostaa, että kun puhun pelaamisesta, tarkoitan digitaalista pelaamista, eikä tässä käsitellä rahapelaamista. En aio tässä ottaa kantaa peliaddiktioon tai peliriippuvuuteen tai niiden syntyprosesseihin. Peliriippuvuudella on WHO:n tautiluokitus, kuten rahapeliongelmalla tai päihderiippuvuudella, mikä tarkoittaa, että se luokitellaan mielenterveyden häiriöksi, joka edellyttää hoitoa. Diagnoosin tekeminen ei kuulu millään tavoin nuorisotyöntekijän vastuulle, eikä sellaisen toisaalta tulisi millään tavalla myöskään vaikuttaa siihen, miten nuorisotyöntekijä nuoreen suhtautuu. Toivoisin, että saatte tästä puheenvuorosta uusia näkökulmia pelaamisen merkityksestä nuoren elämässä ennen kuin ajattelette nuoren olevan hoidon tarpeessa.

No kenen ongelma pelaaminen on?

Olen ollut keskustelemassa lasten ja nuorten pelaamisesta pelikasvattajana, nuorisotyöntekijänä ja pelaajien isänä useissa eri tilanteissa. Usein keskustelu alkaa kysymyksellä, että “mitä minä voisin tehdä peliongelmaisen nuoren kanssa”? Itsekin pelaamista harrastaneena ja kahden pelaamista harrastavan lapsen isänä tällainen kysymys tuntuu oudolta. Miksi pelaaminen lähtökohtaisesti nähdään ongelmana ja ongelmallisena?

Olen usein päätynyt kysymään, että kenelle se pelaaminen on ongelma? Monissa tapauksissa huolestuneet aikuiset pitävät pelaamista pahana, vaikka se voi olla nuorelle ihan hyvä asia. Väitän, että pelaamista ei monissa tapauksissa osata sijoittaa oikeaan kontekstiin. Aikuinen näkee usein nuoren yksinään tietokoneen tai konsolin ääressä ja ajattelee, että siinä se nuori nyt on eikä pysty tekemään mitään muuta. Pelaamista voidaan, ja tulisi, kuitenkin tarkastella useista eri tulokulmista.

Useissa tilanteissa, mitä itse olen kohdannut, pelaaminen ei ole ollut addiktiivista vaan nuori käyttää pelaamista eräänlaisena pakokeinona ahdistavasta elämäntilanteesta. Tämä saattaa vaikuttaa siltä, että nuorella on pakonomaista käytöstä. Todellisuudessa nuori suojautuu  ulkoistamalla itsensä tilanteesta ja säännöstelemällä vaikeiden asioiden käsittelyä. Hyvin monella nuorella, joiden kanssa olen työskennellyt, on taustalla vakavaa koulussa tapahtunutta väkivaltaa. Trauma näkyy nuorella usein heikkona itsetuntona, sosiaalisten tilanteiden pelkona, masennuksena ja epäluottamuksena aikuisiin, auktoriteetteihin ja meihin ammattilaisiin, jotka eivät pystyneet estämään tai lopettamaan väkivaltaa. Olen monesti kokenut, että pelaaminen on ollut näille nuorille ainoa asia, jonka avulla he ovat selvinneet hengissä. Kun näitä asioita on onnistuttu ratkomaan, on pelaaminen asettunut, kuin itsekseen, terveellisiin mittasuhteisiin.

On myös hyvä tarkastella pelattuja pelejä. Ei siis pelkästään sitä kuinka paljon nuori pelaa, vaan mitä hän pelaa. Useissa peleissä on elementtejä, jotka voivat toimia nuorta rauhoittavina tekijöinä. Pelissä nuori voi tavoittaa jonkinlaisen kontrollin tunteen, mitä hän ei voi omassa elämässään saavuttaa. Peleissä rytmi ja rutiini voivat olla helpommin saavutettavia kuin oikean elämän haasteissa. Samalla haasteiden taso voidaan suhteuttaa omiin kykyihin ja sen hetkisiin voimavaroihin sopiviksi.

Peleissä on hyvin usein myös sosiaalinen ulottuvuus, joka voi tukea nuoren kasvua ja kehitystä. Etenkin korona-aikana nuorten vapaa-ajan yhteydenpito luokkakavereihin saattoi tapahtua pelkästään pelien tai pelialustojen kautta. Useissa peleissä on sisäänrakennetut puheominaisuudet ja mm. Steam-pelialustalla on mahdollisuus myös tekstipohjaiseen viestittelyyn. (Discordin tuomia mahdollisuuksia on tässä varmaan turhaa edes kerrata.) Tämä sosiaalinen ulottuvuus voi muodostua myös merkittäväksi vaikka silloin, kun nuoren perhe muuttaa tai nuori sijoitetaan kodin ulkopuolelle. Pelit mahdollistavat myös samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien ja samanlaisten kiinnostuksen kohteiden omaavien ihmisten löytymisen vaikka toiselta puolelta maailmaa.  Pelien sisäiset rakenteet ja sosiaaliset suhteet voivat toimia merkittävinä tukipilareina nuoren elämässä.

Pelit tulee hahmottaa myös harrastuksena ja kulttuurina. Monilla nuorilla voi olla intohimoinen suhtautuminen kirjoihin, sarjakuviin ja vaikka elokuviin joita he “ahmivat”. Tätä jollain tasolla jopa ihannoidaan, että nuori suhtautuu kulttuuriin ihannoiden ja omaksuen kaiken mahdollisen tiedon niistä. Nuori saattaa valita tietyn elokuvien ohjaajan tai kirjailijan, jonka tuotantoon erityisesti samaistuu. Nykyisissä peleissä on aivan samankaltaisia elementtejä. Peleillä on ohjaajat ja käsikirjoittajat ja jopa näyttelijät, jotka ovat tehneet uraa erityisesti pelien parissa. Kulttuuriselta muodoltaan pelit ovat vain vähän erilaisia kirjoihin ja elokuviin nähden. Merkittävimpänä ominaisuutena peleissä on tietenkin se, että omilla valinnoillaan pelaaja pystyy vielä vaikuttamaan roolihahmonsa kehittymiseen ja juonen kulkuun. Nuori pääsee ikään kuin pääosan esittäjäksi ja ohjaajaksi näihin tarinoihin. Omia suosikkejani on Bethesda ja Obsidian -pelistudioiden roolipelit, joiden pariin olen päätynyt uudestaan ja uudestaan. Useat näistä peleistä ovat tehneet vähintäänkin yhtä suuren vaikutuksen kuin Tolkienin kirjat tai Ridley Scottin elokuvat.

Miten paljon pelaava nuori tulisi kohdata?

Ammatillisesti on hyvä pohtia, mitä muuta sisältöä nuoren elämässä on tarjolla. Onko hänellä riittävästi mielekästä tekemistä yhdessä perheen tai ohjaajien kanssa, johon hän voisi osallistua ja josta hän saisi yhtä paljon myönteistä sisältöä elämäänsä. Useimmissa perheissä vanhemmat pitävät televisiota jatkuvasti päällä, tuijottavat omia puhelimiaan tai keskittyvät omiin harrasteisiinsa – ja ihmettelevät samalla, miten heidän lapsensa ei tee mitään muuta kuin pelaa. Voisiko tällaisessa tilanteessa joku säännöllinen tuettu harrastus parantaa tilannetta? Kenties jopa yhdessä vanhempien kanssa? Parkour, kiipeily, alamäkiajo tai vaikka lasersota saa usein ihmisissä samankaltaisia reaktioita aikaiseksi kuin pelaaminen. Ne vaativat keskittymistä ja strategista ajattelua, ja keho alkaa erittämään adrenaliinia. Tämän pelaamisen kaltainen vetovoimainen toiminta voi herättää mielenkiinnon pelien ulkopuoliseen toimintaan.

Eniten tässä tilanteessa kannustan sitä, että alatte pelata nuoren kanssa yhdessä. Etsikää joku yhteinen peli, joka voisi olla teidän kahden juttu ja jota voitte edistää aina työvuoroissa. Voitte myös sopia, että nuori opettaa hänelle tuttua peliä teille. Näin kohtaaminen tapahtuisi hänen “kotikentällään” eikä aikuisten määräämässä ympäristössä, jonka sosiaalisia normeja nuori ei välttämättä ymmärrä. Nuorisotyö tai -tila voi toimintaympäristönä olla nuorelle erittäin epämukava tai turvaton. Nuori voi mieltää sen paikaksi, missä hänen kiusaajansa käyvät. Yhdessä nuoren kanssa pelatessa voi vaihtaa kuulumisia aivan samalla tavoin kuin ruokapöydässä, kävelylenkillä tai sen klassissen biljardipöydän äärellä. Nuori voi olla jopa avoimempi itselleen turvallisemmassa ympäristössä. Harkitkaa yhdessä, onko parempi pelata sohvalta käsin konsolipelejä vai onko nuoresta luontevampaa pelata verkossa ja hoitaa keskustelut esim. Discordin välityksellä.

Oman kokemukseni pohjalta sanon siis tiivistetysti, että ulkopuolinen on huono määrittelemään ja arvioimaan nuoren pelaamisen ongelmallisuutta. Tilanteeseen on parasta saada tuntuma tutustumalla nuoreen, hänen pelaamiinsa peleihin, sosiaalisiin suhteisiin ja siihen, mikä ajaa hänet pelaamaan. Näihin edellä mainittuihin seikkoihin perehtymätön ei koskaan pysty määrittelemään pelaamisen merkityksellisyyttä nuorelle.

Miten diagnoosi muutenkaan edes muuttaisi nuoriso-ohjaajan tekemää työtä? Miksi se pelaaminen nähdään kauheana? Kaiken nuorisotyön tulisi kuitenkin lähteä nuoreen tutustumisesta ja yhteisten toimintaedellytysten etsimisestä. Miksi yhteinen toiminta ei voisi olla pelaamista?

 

Teksi on mukaelma Panun Humakin Speakers Corner tapahtumassa (11.10.2022) pitämästä puheesta.

Katso kaikki blogikirjoitukset

Arkisto