Arkisto

Onneksi romahdin totaalisesti, koska silloin opin ottamaan vastaan apua

03. marraskuu 2021

Mikään täystyrmäystä vähempi ei olisi saanut minua hyväksymään sitä tosiasiaa, että ”tässä on rajani, en pysty enää”.

Olen iloinen, että sain kirjoittaa tämän blogitekstin juuri sinulle. Olen nimittäin sitä mieltä, että teet yhtä maailman arvokkaimmista tehtävistä – luotsaat nuoria elämään oman elämänsä parasta versiota. Tässä yhteiskunnassa, jossa pärjäämisen taakka laitetaan yhä useammin yksilön itsensä harteille, uit vastavirtaan. Tehtäväsi lähtee siitä oletuksesta, että nuoren ei tarvitse pärjätä yksin, vaan hän voi saada apua ja tukea sinulta.

Olin uskonut koko aikuiselämäni siihen, että pärjään yksin. Olinhan pelannut maailman parhaassa killassa World of Warcraftia, toiminut Suomen elektronisen urheilun liitto SEUL ry:ssä viestinnän koordinaattorina, tehnyt hyvin palkattua työtä markkinoinnin parissa sekä ASUSilla ja Telialla. Olin itse rakentanut urapolkuni niin, että olin päässyt unelmaduuniini. Minulla oli vapaus kehittää vapaa-ajalla itseäni ja opetella uusia asioita, ja olinkin aloittanut upeiden ja inspiroivien YouTube-videoiden tekemisen. Minulla oli mies, jonka kanssa matkustelin eksoottisissa Aasian maissa ja kaveriporukka, jonka kanssa vietimme säännöllisesti yhdessä aikaa.

Jännittävästä elämästäni huolimatta syksyllä 2018 olin onnettomampi kuin koskaan elämässäni. Tai oikeastaan ajattelin, että koska elämäni täyttää ulkoiset menestyksen merkit, minun totta kai piti olla onnellinen. “Enhän minä voi olla onneton, koska elämässäni on näin hienoja asioita”, ajattelin. Uskoin, että tunne kyllä helpottaa, kunhan lisään elämääni lisää matkoja, työhaasteita, uusia kokemuksia ja vielä kunnianhimoisempia projekteja. Täytin elämäni. Olin kiireinen, koska pelkäsin, että sisälläni oleva tyhjyys lopulta saavuttaa minut.

Hinta sille, että yritin näyttää täydelliseltä muille sekä ennen kaikkea itselleni oli, että olin omien asioideni kanssa täysin yksin. Minulla ei ollut ketään kelle puhua. Eikä voinutkaan olla, sillä en myöntänyt edes itselleni, että minulla olisi ollut ongelmaa. 

En kuitenkaan pystynyt ylläpitämään maskiani loputtomiin. Täytettyäni 31 kävin muutaman kuukauden sisällä läpi avioeron, sain kaksi työburnouttia ja masennusdiagnoosin, kärsin uniongelmista sekä aloitin terapian ja masennuslääkkeiden syömisen. Koko identiteettini, eli se menestyvä kiiltokuva, jonka olin ajatellut olevan minä, mureni muutamissa tunneissa. Päädyin elämässäni tilanteeseen, jossa itkin suurimman osan päivästä enkä enää kyennyt lähes mihinkään, mikä oli aiemmin määritellyt minut. Kaikki suorittamiseni vaihtui yksittäisestä päivästä selviämiseen. 

Yhteiskunnassamme on vallalla yleisesti hyväksytty vale, jonka mukaan ”minun olisi pitänyt vain yrittää kovempaa”. En ole ainoa ihminen, joka on uskonut tähän valheeseen. Etenkin nuoret, joiden elämä on kuorrutettu photoshopatuilla mainoskuvilla, mielipidevaikuttajien ulkomaanmatkoilla ja tuttujen elämien hailaiteilla, joutuvat kestämään uskomatonta määrää ulkoa tulevaa painetta täysin epärealistisesta kiiltokuvaelämästä.

Meille luodaan elämästä sellainen kuva, mitä kukaan ei todellisuudessa voi saavuttaa. Epäonnistuminen, väsymys, negatiiviset tunteet ja suru kuuluvat elämään, mutta nämä tärkeät asiat loistavat poissaolollaan ihmisten välisessä kommunikaatiossa ja lööppeihinkin ne päätyvät valtavina epäonnistumisina. Totta kai näin on, kun ajatellaan että jokainen on oman onnensa seppä – jos epäonnistut töissä, se on sinun vikasi. Jos jäät työttömäksi, et vain ollut riittävän hyvä. Jos sinulla on välillä huono mieli, olet viallinen.

Olen onnellinen siitä, että elämäni romahti niin totaalisesti. Mikään täystyrmäystä pienempi ei olisi saanut minua hyväksymään sitä tosiasiaa, että ”tässä on rajani, en pysty enää”. Löysin elämäni tärkeimmän oivalluksen juuri sillä hetkellä, kun uskalsin päästää irti siitä ajatuksesta, että minun täytyy olla täydellinen ja pystyä kaikkeen yksin. En olisi selviytynyt, jos en olisi saanut apua.

Romahdusvuoteeni saakka pelkäsin jatkuvasti, että joku päivä paljastuisin, kuinka huono todella olen. Luulin, että heikkouteni näyttäminen olisi hukuttanut minut häpeän tunteeseen. Sen myöntämisessä, että on rajallinen, on kuitenkin valtava voima. Se vapauttaa yrittämään ja oppimaan uutta sillä sitä, joka on sinut epätäydellisyytensä kanssa, eivät elämään kuuluvat vastoinkäymiset romauta. Tämä vapauttaa pyytämään apua. Kun hyväksyy rajallisuutensa, ei enää tarvitse teeskennellä osaavansa kaikkea.

Meistä ketään ei ole tarkoitettu pärjäämään yksin tässä maailmassa. Haluan käyttää tämän mahdollisuuden muistuttamaan myös sinua hellästi arkesi keskellä: sinullakin saa olla huono päivä. Sinustakin saa tuntua, ettet jaksa. Sinäkin saat pyytää ja saada apua.

On todellista rohkeutta uskaltaa olla epätäydellinen, epäonnistunut ja heikko. Hyväksymällä nämä elämän tosiasiat luomme tilaa sille, että myös muut ympärillämme saavat olla epätäydellisiä, epäonnistuneita ja heikkoja. Hyväksymällä omat epätäydellisyytemme annamme muille mahdollisuuden olla epätäydellisiä.

Tämän opin välittäminen eteenpäin nuorille on yksi tärkeimmistä lahjoista, jonka voimme antaa kasvaville mielille. Olemalla armollisia itseämme kohtaan viestitämme nuorille, että myös he saavat olla armollisia itselleen. 

Kiitos, että olet tehnyt arvokkaan valinnan ja päättänyt työskennellä nuorten kanssa. Koko ammattisi olemassaolo antaa viestin, että nuorten ei tarvitse pärjätä yksin ja ettei heidän tarvitse olla täydellisiä. On upeaa, että käytät lahjojasi, aikaasi ja energiaasi toisten ihmisten palvelemiseen.

Katso kaikki blogikirjoitukset

Arkisto