Arkisto

Kun somettajasta tuli nuorisotyöntekijä

05. lokakuu 2015

Hei! Ja ihan huippua päästä kirjoittamaan tänne Viikon näkökulmaan. En ole varma, olenko tänne kirjoittajana jollain tapaa esteellinen, sillä minusta netti, some, älylaitteet ja kaikki niiden mukana tuleva on ihan mahtavaa, raikasta ja tervetullutta!

Työssäni nuorisotyöntekijänä pääsen paljon puolustamaan älylaitteiden helppoutta ja netinkäytön eri ulottuvuuksia. Olen myös innoissani siitä, että Z-sukupolvella on jotain omaa, mikä leimaa meidän aikakauttamme – jossa me olemme uraa uurtavia diginatiiveja, jotka saavat jatkuvasti olla avaamassa uusien sovellusten, hashtagien ja nettimeemien tarkoitusta vanhemmille ikäpolville. Tämän innoittamana halusin järjestää työpaikallani Nuorten Taidetyöpajalla 17–29-vuotiaille pajanuorille ”Someklinikan”.

”Miks WhatsAppissa tulee aina silloin viestejä ku on ihan sairas kiire ja sitku makaa kotona niin kukaan ei kerkii jutella?”

Mutta someklinikasta lisää myöhemmin – antakaas, kun kerron ensin hieman jotain itsestäni ja miten minä päädyin nettiin! Loin IRC-Galleriaan tunnukset kuudennella luokalla (vuosi oli tuolloin 2004) kun olin kotona kuumeessa. Rakeisessa, web-kameralla otetussa kuvassa minulla on tummansininen tie dye -tyylinen paita päällä, sekä päässä mummon vanhat aurinkolasit. Niitä käyttäessäni äiti kutsui minua kärpäseksi ja muutama kuukausi myöhemmin profiilikuvani ottamisen jälkeen isoveljeni ajoi aurinkolasieni päältä näyttävästi ruohonleikkurilla. Lapsuuden kodissani rangaistuskeinona käytettiin kotiarestia, mutta kun meille asennettiin kotiin netti, äiti tajusi nopeasti ottaa käyttöön uuden, toimivamman ukaasin ”jos ette ole ihmisiksi, vien teiltä nettipiuhan”. Aika äkkiä sitä sitten lopetettiin isoveljen kanssa nahistelu ja oltiin kuin ne kunnon kansalaiset, että päästään taas äkkiä Habbo Hotelliin tai CounterStrikeen.

Minulle netin käyttö on ollut melkeinpä jokapäiväistä 12-vuotiaasta lähtien. Naapurin siskokset tulivat meille katsomaan, kun pelasin Habbossa ja keräilin kumiankkoja ja pläsiä. Hetken päästä olikin jo tehty yhdessä tytöille omat habboukot, ja pääsin neuvomaan tytöille hiljaisen tiedon kautta opittuja käytöstapoja Habbossa.

Älä usko tota, se huijaa sua – ei se voi oikeasti tuplata sun kolikoita! Ei ole kohteliasta huutaa, tai sut potkitaan huoneesta. Älä ohita toisia Hubu-jonossa. Jos laitat sanan perään pisteen, niin kuulostat silloin vihaiselta ja tympääntyneeltä.

Loikataan ajassa reilut kymmenen vuotta eteenpäin. Olen opiskelemassa Keski-Suomen opistolla oppisopimuksella nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, ja olen töissä Nuorten Taidetyöpajalla työvalmentajana. Puolivahingossa olen ajautunut työpaikkani somevastaavaksi, koska saatan osallistua keskusteluun hashtageilla tai otan töissä selfieitä ja snapeja. Edelleen henkilökohtainen lempparini on työkaverini Sampon kanssa otettu selfie, missä minulla on auennut huuli ulkopelien tiimellyksessä ja Sampo pönöttää taustalla fiittaamassa ensiapulaukku kädessä. Ei edes tarvinnut tehdä duckfacea, koska huuleni turposi aika kovaa vauhtia! K-18-versio #kyliejennerlipschallenge’lle, siis.

”Voidaanks me oikeesti puhua työpäivän aikana siitä, miten mä katon kotona kissavideoita?”

No niin – takaisin siihen Someklinikkaan! Kun aloin kehittelemään Someklinikan sisältöä, niin alusta asti minulla oli tekemisessä yksi ja ainoa vaatimus: se ei saa olla liian valistavaa. Miten minä voisin valistaa netin vaaroista ”se kelle juttelet voikin olla 60-vuotias Timppa” – kun nämä tyypit ovat varmasti törmänneet tällaisiin tilanteisiin jo viime vuosikymmenellä? Halusin someklinikan luonteen olevan rentoa yhdessä juttelua, pohdiskelevaa ja ajatuksia herättelevää. Someklinikalla muun muassa keskusteltiin nettimeemeistä ja miksi niitä on olemassa ja tehtiin janatyöskentelyä netissä tapahtuvasta kiusaamisesta. Ei vihapuheelle -sivustolta löytyy mahtava materiaalipankki, jota hyödynsin Someklinikallani.

Keskustelimme eri ryhmien kanssa paljon siitä, kuinka paljon netissä tapahtuva kiusaaminen eroaa kasvokkain tapahtuvasta kiusaamisesta, vai eroaako yhtään? Monen nuoren asenne netissä tapahtuvaa kiusaamista kohtaan oli samankaltaista: netissä on oltava kova kuori, ja jos joku ei uskalla sanoa minulle niitä asioita päin naamaa, niin sanomisilla ei ole painoarvoa enkä pahoita niistä mieltäni. Kiusaamisen tulisi olla todella vakavaa, ennen kuin nuoret lähtevät tekemään asialle jotain, esimerkiksi ottamalla yhteyttä poliisiin tai keskustelemalla asiasta kavereiden tai luotettavien aikuisten kanssa.

”Ruma läski huora” -tyyppiset kommentit ovat valitettavasti somessa nykypäivää, mutta nykynuorten paksusta nahasta tuollaiset kommentit eivät pääse läpi. Haluan vielä korostaa, että puhun tällä hetkellä 17–29-vuotiaista nuorista. Tuosta nuorempien suhtautumista en vielä tiedä. Käydäänkö tällaisia asioita läpi koulussa, muutenkin kuin nettipoliisin tullessa tunnille käymään? Nuorten asenne netissä tapahtuvaa vihapuhetta kohtaan kertoi omaa tarinaansa: he eivät puutu siihen mitenkään, mikäli näkevät sellaista tapahtuvan. Nuoret kokevat, että netissä on hankala muuttaa toisen mielipidettä, jos lähtökohtana on se, että vastapuoli käyttää caps lockia ja yhdys_sana_virheet särkevät lukijan silmiä. Myös trollien ruokkimiseen ei haluttu lähteä. Minulle heräsi kysymys: voiko netissä tapahtuva välinpitämättömyys vihapuhetta kohtaan lisätä välinpitämättömyyttä ”tosielämässä” tapahtuvaa vihapuhetta kohtaan?

”Emmä kutsu mun netissä olevia kavereita nettikavereiks, vaan ne on mun oikeita kavereita ilman mitään etuliitettä”

Kuvitellaan tilanne. Kaksi nuorta istuu vierekkäin pöydän ääressä. Toinen selailee sanomalehteä, toinen tapittaa älypuhelintaan. Ohimenevä aikuinen saattaa todeta: ”voi vitsi kun nykyään tää maailma on tällasta että heti kun tulee vapaa hetki niin otetaan se kännykkä esiin ja selataan Facebookia eikä jutella muiden kanssa”. Tosiasiassa nuori saattaa olla sillä hetkellä selaamassa kännykästä samaa uutista, mitä toinen lukee paperiselta versiolta. Väline on vain eri. Miksi pieni, sähköinen laite nähdään niin pelottavana ja sen käyttöön puututaan vähättelevään sävyyn, ikään kuin älypuhelinta selaava nuori olisi toista nuorta sivistymättömämpi? Kuinka usein olet itse törmännyt tällaiseen tilanteeseen? Mitä sinä olet mieltä, mitä ohimenevä aikuinen haluaa tällä toteamuksellaan välittää? Nuorelle se kuulostaa siltä, että hänelle tärkeää asiaa vähätellään, ja se tekee nuoren vaivaantuneeksi, että pitääkö tätä luurin käyttöä nyt jotenkin alkaa selitellä?

Summa summarum: vaikka olen tämän tekstin kirjoittajana elänyt yli puolet elämästäni netin vaikutuspiirin ulottuvilla, myös jonain päivänä minäkin olen auttamattomasti pudonnut nettihommien kelkasta. Siinä vaiheessa voin vannottaa teille, että näissäkin hommissa asenne on tärkein. Koska olen koko nuoren ikäni saanut kuulla vanhemmilta sukupolvilta kyseenalaistamista ajanviettotavastani kännykän ja tietokoneen äärellä, lupaan yrittää ymmärtää ja kunnioittaa sitä, kun minun jälkipolveni lentävät hoverboardeilla kouluun (sitä odotellessa!) enkä märistä, kun minun nuoruudessani kruisailtiin fikseillä ja mautoilla. Vanhenemistani odotellessa, käperryn sohvan nurkkaan Tinderistä swaipatun poikaystäväni viereen katsomaan Netflixiä, etsimään Pinterestistä uusia reseptejä mitä kokeilla mummoni kanssa ja pitämään Snapchatissa yhteyttä ystävieni kanssa, keiden luokse on vähän liian pitkä matka juomaan Coca Cola Zeroa ja syömään kirpeitä karkkeja.

Tekstissä olevat väliotsikot ovat nuorten lausahduksia Someklinikalta.

Katso kaikki blogikirjoitukset

Arkisto