Blogi Reijo Kupiainen 06.02.2017

Reijo Kupiainen

Reijo Kupiainen toimii mediakasvatuksen yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa ja mediakasvatuksen professori II -tehtävässä Norjan teknis-luonnontieteellisen yliopiston kasvatustieteiden ja elinikäisen oppimisen laitoksella Trondheimissa. Hän kuuluu eurooppalaisen COST-toimen Digital literacies and multimodal practices of young children (DigLitEY) -tutkimusverkostoon ja johtaa monilukutaidon tutkimusryhmää Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa.

Profiiliin →

Valeuutisia ja roskapuhetta

Medialukutaidolle on taas tilausta. Niin sanottu faktojen jälkeinen aikakausi ja valeuutisten leviäminen erityisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikana on nostanut jälleen medialukutaidon keskustelun keskiöön yhtenä keskeisenä kansalaistaitona (ks. Esim. HS:n pääkirjoitus 31.1.). Medialukutaito saa usein näkyvyyttä kriiseistä ja uhista. Tällaisia ovat perinteisesti olleet riskit mediasisältöjen vaikutuksista (sisältöriskit, kuten mediaväkivalta tai porno) ja riskit erityisesti internetin käyttäjän hyväksikäytöstä (esim. tietoturvariskit, nettikiusaaminen ja seksuaalinen häirintä). Myös valeuutiset nähdään riskinä mutta ei pelkästään yksilölle, vaan myös demokratialle.

Medialukutaidon kannalta ongelma on, että näkökulma on edelleen protektionistinen: medialukutaitoa peräänkuulutetaan yksilön kykynä tunnistaa ja arvioida valeuutisia sekä torjua niiden leviäminen. Tähän on tarjottu useita sormiharjoituksia ja tietoa, muun muassa täällä (http://www.hs.fi/lastenuutiset/art-2000005063777.html) täällä (http://yle.fi/aihe/kategoria/oppiminen/valheenpaljastaja) ja täällä (http://frankwbaker.com/mlc/fake-news-recommendations/) Yksilön medianlukutaito on epäilemättä tärkeää ja harjoitettavissa oleva asia, mutta valeuutisten kaltaisen globaalin ilmiön torjuntaa ei ole syytä työntää pelkästään kasvatuksen ja yksittäisten toimijoiden niskoille. Kysymys on yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja poliittisesta ilmiöstä, jota on myös mediakasvatuksessa syytä pohtia taitoja laajemmassa kontekstissa, jossa ei voida myöskään välttää ideologisia ja poliittisia keskusteluja.

Mediakasvatuksessa media-ilmöitä tarkastellaan usein sekä sisällöntuotannon, itse sisällön, että myös vastaanoton ja kulutuksen näkökulmasta. Myös valeuutisen kohdalla voidaan kysyä mitä ne ovat, mistä tulevat, kuka niitä tuottaa kuin myös niiden sisältöä ja leviämisen mekanismeja sekä kiertoa valta- ja valemediassa ja sosiaalisen median ympäristöissä.

Valeuutisten taustalla voi olla monenlaisia syitä, kuten taloudellinen voitontavoittelu, propaganda tai ideologiset ja poliittiset vaikuttamispyrkimykset. Medialukutaidon kohdalla esille otetaan usein yksinkertaisia esimerkkejä ja opetellaan lähdekritiikkiä ja uutisten kriittistä lukemista. Mutta kun valeuutisten konteksti on laaja poliittinen ja ideologinen vaikuttaminen, ne kietoutuvat niin monimutkaisiin lobbaus-, valta- ja ekonomisiin kysymyksiin ja kutovat sellaisen hämäysten ja toimenpiteiden verkoston, josta on vaikea käydä läpi edes haltiamiekkaa heiluttamalla. Kiitos vapaan median, sananvapauden ja tutkivan journalismin, tätä vyyhtiä saadaan aina hieman peratuksi, vaikka mediaa ja lehdistöä pyritään vaientamaan yhä voimakkaammin useassa valtiossa, Suomi mukaan lukien.

Sanomalehtien liitto julkaisi vastaikään teettämänsä tutkimuksen, jonka mukaan yläkouluikäiset luottavat hyvin kykyynsä arvioida uutisten luotettavuutta . Luotettavuuden mittarina on tunnettu ja luotettu uutiskanava. Luotettavuus nousee nuorilla kuitenkin luupin alle vain silloin, kun he sitä erityisesti epäilevät. Tällainen on usein uutinen, joka ei sovi omaan ajatusmaailmaan. Psykologia tuntee niin sanotun vahvistusvinouman (confirmation bias), jonka mukaan yksilö uskoo omia ennakkokäsityksiään tukevaa informaatiota. Esimerkiksi sosiaalisen median sisällä niin sanotussa kuplassa omia ennakkokäsityksiä tukevaa viestintää pidetään totena, eikä epäilystä luotettavuudesta välttämättä edes synny. Eräät tutkimukset ovat osoittaneet, että edes faktojen esittäminen ei käännä mielipidettä , vaan voi jopa vahvistaa uskoa harhainformaatioon.

Valeuutisten ja harhainformaation (misinformation) kohdalla kyse ei siis ole pelkästään niiden tunnistamisesta, vaan niiden tuottamasta todellisuuskuvasta ja kiertotaloudesta. Propagandalla on esimerkiksi tarkoitus tuottaa halutun laisia vaikutuksia, esimerkiksi lisätä pelkoa turvapaikanhakijoita tai vierasta valtiota kohtaan. Uutiset leviävät nopeasti sosiaalisessa mediassa ja myös valtamedia pitää yllä puheenaiheita. Tätä kutsutaan agendan asettamiseksi (agenda setting). Media asettaa puheenaiheita uutisilla ja pitämällä keskustelua yllä, mutta samalla rajaa ulos muita aiheita. Usein aiheet, jotka elävät myös valeuutisissa, ovat esillä valtamedian uutisissa mutta faktat ja tulkinnat vaihtelevat. Joistakin ajankohtaisista ja runsaasti valeuutisia ruokkivista aiheista, kuten turvapaikanhakijoiden väitetyistä rikoksista pidetään yllä myös faktantarkistusta. Suomessa faktantarkistusta tekevät vapaaehtoiset, muun muassa Faktabaari ja Huhumylly.

Valeuutisia on ainakin kahta lajia, tarkoituksellista valehtelua (disinformation) ja harhainformaatiota (misinformation). Filosofi Harry G. Frankfurt kutsuu edellistä suoraan valehteluksi ja jälkimmäistä roskapuheeksi. Roskapuhe on erityisen vaarallista, koska sen puhuja ei ole sen enempää valheen kuin totuudenkaan puolella. Hän ei perusta faktoista, vaan sovittaa asiat omiin tarkoitusperiinsä. Roskapuheen esittäjä ei välitä faktoista, eikä häntä saa näin ollen myöskään tarkistamaan asiaa, vaan sanoma on puhtaasti ideologinen ja poliittinen. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conway perusteli muslimien maahantulokieltoa Bowling Greenin joukkosurmalla, jota ei kuitenkaan koskaan ole tapahtunut. Roskapuheella pyritään siis perustelemaan päätöksiä ja toimintaa. Kun valtiotasolla puhutaan ”vaihtoehtoisista faktoista”, tällaisen tunnistaminen on henkilökohtaisella tasolla todella vaikeaa. Onneksi vapaa media pyrkii pitämään kiinni faktoista ja informaation tarkastamisesta.

Mitä kriittinen kansalainen siis voi tehdä? Ensisijaista on tunnistaa luotettavat lähteet ja tarkistaa epäilyttävät uutiset monesta lähteestä. Mitään ei tule jakaa sosiaalisessa mediassa, ellei ole sitä itse lukenut ja vakuuttunut sisällöstä. Silloinkin on hyvä odottaa jonkin aikaa ja katsoa ilmeneekö uutiseen liittyen epäilyksiä ja keskustelua. Edes valtamedian uutiset eivät aina ole tosia, vaan media tarttuu uutisaiheisiin nopeasti ja joskus kierrättää väärääkin informaatiota. Tämä kuitenkin korjataan melko usein, mutta vasta jälkikäteen.

Näpsäkän valemediabingon sijaan tarvitaan juuri sitoutunutta ja aktiivista kansalaista, joka on kiinnostunut asioista ja pyrkii toimimaan sosiaalisen muutoksen tekijänä ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta kunnioittaen. Mediakasvatuksen tavoitteena on juuri inhimillinen toimijuus ja kansalaisuus, humanismin perinteitä kunnioittaen.

Reijo Kupiainen