Blogi Mikko Holm 03.10.2017

Mikko Holm

Kirjoittaja on koulutukseltaan filosofian maisteri ja työskentelee nettinuorisotyöntekijänä Lappeenrannan kaupungin nuorisotoimessa. Uteliaisuuden kohteina hänellä ovat kuvataide ja käsityöt, kaupungit, ihmiset ja digitaalinen kulttuuri. Mikko pitää jalanjäljistä ja laitureista, sekä uskoo lappeenrantalaisena vakaasti siihen, että oikea rieska on muodoltaan pullea.

Profiiliin →

SomeCamp 2017 – eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan teknologiaa

Kesä oli alkanut selkeästi kääntää sivuaan, kun ryhmä digitalisaatiosta kiinnostuneita, nuorten parissa toimivia ammattilaisia kokoontui Verken järjestämään SomeCampiin Turun seudulle leirikeskukseen. Olin itse mukana tuossa ryhmässä, enkä oikein osannut leirikeskukseen saapuessani kuvailla omia odotuksiani. Voin näin jälkikäteen tunnustaa olleeni ennen saapumistani jopa hieman kyllästynyt nuorisotyötä ja digitalisaatiota koskeviin puheenvuoroihin.

Kenties tuon kyllästymisen taustalla oli muitakin ajatuksia ja tuntemuksia, kuten epäselvyyttä ja päämäärättömyyttä. En koe kuitenkaan olevani yksin ajatusteni kanssa, sillä SomeCampissa julkaistiin samalla myös ”Tulevaisuudessa digi uppoaa osaksi arkea” – Digitaalinen nuorisotyö kunnissa 2017 – raportti, jonka tulosten mukaan reilusti yli puolet nuorisotyöntekijöistä kokee, että riittävän selkeiden tavoitteiden puuttuminen on merkittävä digitaalista nuorisotyötä hankaloittava tekijä.

Samaa aihetta olen käsitellyt useissa eri keskusteluissa ja kohdannut niissä näkökulman, joissa digitalisaatio tulee hallitsemattomalla nopeudella ja se aiheuttaa uteliaisuuden lisäksi myös pelkoa, epävarmuutta ja ahdistusta. Turussa järjestetyn SomeCampin ohjelma onnistui kuitenkin tarjoamaan uusia näkökulmia tähän keskusteluun. Se nosti esiin meidän kykymme vaikuttaa siihen suuntaan, jonne haluamme kehitystä viedä. Näin humanistina minua kiehtoo se, että se onnistui palauttamaan ihmisen mukaan keskusteluun.

Vastaavaan näkökulmaan olen kiinnittänyt huomiota syksyn aikana useamminkin. Osallistuin syksyllä Akavan ja Sitran järjestämään yhteiseen webinaariin Digi tuli – ura suli!, jossa pohdittiin digitalisaatiota ja sen merkitystä yhteiskunnalle sekä työelämälle. Seminaarissa Sitran asiantuntija Perttu Jämsén puhui siitä muutoksesta, joka on tapahtunut esimerkiksi keinoälystä puhuttaessa. Hän toi esiin termin tehostettu äly, joka kuvastaa mielestäni paremmin sitä digitalisaatioon liittyvää seikkaa, että sen ei ole tarkoitus korvata meitä, vaan auttaa meitä hyödyntämään paremmin omaa osaamistamme.

Kokonaisuudeltaan Somecamp oli hyvin rakennettu, sillä sama teema kulki läpi puheenvuorojen ja työpajojen. Minna Saarikedon keynote Kasvattajana ohjelmoidussa yhteiskunnassa näkemys kriittisestä teknologiakasvatuksesta ilahdutti minua ja toi taustoja siihen, mitä esimerkiksi Verke on kuvannut omassa strategiassaan käsitellessään samaa aihetta nuorisotyön näkökulmasta. Harmittelin jo hieman etukäteen sitä, että en päässyt osallistumaan itse työpajaan päällekkäisyyksien vuoksi. Uskon, että siellä heräsi hyviä keskusteluja nuorisotyön ja teknologian välisestä suhteesta.

Saarikedon puheenvuoro toi kuuntelijat hyvin tietoiseksi siitä, mitä haasteita ja kysymyksiä teknologinen kehitys asettaa meille. Omalle ajattelulleni oli hyvä erottaa teknologinen kehitys, ja sen takana toimivat tahot toisistaan. Tässä näkökulmassa teknologia itsessään ei ole se peikko, joka pelottaa, vaan ne tahot jotka hyödyntävät sitä tietoa teknologian takana. Tärkeintä on tulla tietoiseksi ympärillämme olevista käytänteistä ja tavoista, sekä tätä kautta myös vallan ottaminen omiin käsiimme tai vastarintaan nouseminen. Tämä taas antaa meille erilaisia lähestymistapoja määrittää tulevaisuuttamme ja siinä lähestymme esimerkiksi aktiivista kansalaisuutta, avointa lähdekoodia, kansalaisjärjestöjä ja monta muuta asiaa, joiden lähtökohtana on nimenomaan tavallinen ihminen. Juha Kiviniemen mBot-robotit -paja antoi viitteen siitä, että me kaikki voimme oppia riittävät taidot vaikuttaaksemme ympäristöömme. Osoituksena tästä oli Kai Korven kanssa rakentamamme robotti, joka liikkui uljaasti eteenpäin soittaen samalla epävireisesti Star Warsista tuttuja sävelmiä.

Jukka Haverin puheenvuoro laittoi minut ajattelemaan kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen käsitteli teknologian ja luovuuden välistä suhdetta. Verken selvityksen (2017) mukaan ”työntekijöistä 95 % ilmoitti, että heillä on älypuhelin työkäytössään ja 81 % totesi käyttävänsä vähintään viikoittain WhatsAppin ja Messengerin kaltaisia viestipalveluja”. Emme kenties vieläkään osaa hahmottaa sitä moninaista mahdollisuutta, joka kytkeytyy saatavilla oleviin laitteisiimme. Käytämme niitä hyvinkin suppeasti, ja usein vieläpä vain kirjoittamiseen. Omalla kohdallani voin hyvinkin tunnustaa, että en ole koskaan aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka helppoa on monimuotoisen animaation tekeminen tai kuinka helposti muutamalla kännykällä saa rakennettua tehokkaan monikameraisen videolähetyksen. Tai tiennyt kyllä, mutta en aidosti ymmärtänyt.

Haverin esitelmä laittoi minut miettimään myös nuorisotyötä ja sille kuuluvaa aluetta. Hän painotti useaan kertaan kouluissa tapahtunutta muutosta, jossa opiskelija kohdataan ihmisenä ja hänen kasvunsa on muuttunut koulun ytimeksi. Koulun tähdätessä elinikäiseen oppimiseen, tapahtuu suuri osa tästä myös oppilaan omalla vapaa-ajalla. Apinat kun eivät enää istu pulpetissa, hierarkkiset rakenteet ovat mullistuksessa ja luokkien seinät ovat muuttuneet oppimisen tiloiksi, niin voisivatko nuorisotilat (digitaalisen) nuorisotyön näkökulmasta muuttua eräänlaisiksi risteyskohdiksi, joissa nuoret voivat kehittää itseään ja oppimiaan asioita eteenpäin ja tarjota esimerkiksi pelaamiseen tai makerspace-tyyliseen toimintaan tarkoitettuja tiloja yhä enemmän yhteistyössä koulun kanssa, jolloin ja joissa nuori toteutuu itsenään?

Haverin esityksessä oli huomionarvoista se, että esimerkeissä tuotettu media sai visuaalisen kulttuurin muodon ja koulujen opiskelijat osallistuivat sen tuottamiseen. Visuaalinen kulttuuri ei kuitenkaan ole meistä millään tavalla erillinen kokonaisuus, vaan hyvin läsnä omassa arjessamme. Sama visuaalisen merkitys näkyy esimerkiksi suurkaupungeissa, joissa sanat eivät yksinkertaisesti enää riitä kertomaan kaupunkilaisille riittävää informaatiota, vaan sen vuoksi niiden tilalla on alettu käyttää erilaisia kuvia ja merkkejä. Tämä sama teema tuli näkyviin esimerkiksi Minna Lehtisen pajassa Ryhdikkäämpää sisältöä Instagramiin. En valitettavasti osallistunut itse työpajaan, mutta kävin hänen kanssaan keskustelun aiheesta ja voisin tiivistää tuon hedelmällisen tuokion siihen tulokseen, että kuvilla on voimaa niiden itsensä ulkopuolelle. Esimerkiksi Nuori Kulttuuri -säätiön toiminnanjohtajana aiemmin toiminut Panu Mäenpää toteaa myös, että kulttuurinen nuorisotyö on myös yhteiskunnallista nuorisotyötä (Mäenpää 2015.). Jos kuvilla ei olisi merkitystä, emme kävisi keskustelua siitä, kenelle oikeus kaupunkitilan visuaaliseen ilmeeseen kuuluu, miksi kuvainraastoa tapahtuu edelleen tai miksi mainoskuvastot herättävät edelleen puheenaiheita. Meemeillä on ollut vaikutusta myös maailmanpolitiikkaan. Aiheesta voi lukea vaikkapa Docventuresin sivuilta, jossa on hyvä katsaus aiheeseen.

Markkinointi ja viestintä tuntuvat välillä nuorisotyössä kirosanoilta, mutta silti sorrumme käyttämään usein monia meemejä vain juuri yksiulotteisina markkinointiviestinnän välineinä. Käytämme niitä tilojen ja palveluiden aukioloajoista tiedottamiseen, kun voisimme ottaa niillä osaa myös kasvatukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Kenties tällä tavoin digitaalisen nuorisotyön päämäärättömyyden kokemus nivoutuu enemmän yhteen nuorisotyön tavoitteiden kanssa ja johtaa siihen, että emme enää erottaisi näitä toisistaan.

Jokaisessa hyvässä tarinassa tulee olla sankari, ja tässä tarinassa se ovat kaikki ne ihmiset, jotka olivat mukana tapahtumassa. Juuri heidän kanssaan keskustellessaan ideat saavat uusia suuntia. Juuri siitä tässä on kyse, oppimisesta ja kasvamisesta. Ne ovat tulevaisuuteen suuntautuvaa toimintaa ja sain itsekin sytytettyä uudelleen hehkua siihen sammumassa olevaan kipinään, joka minua ehti vaivata hetken aikaa ennen tapahtumaa. Ehkä digitalisaatio on postmodernissa yhteiskunnassa se suuri kertomus, joka ei itsessään ole yksi suuri yhtenäinen tarina, mutta joka mahdollistaa lukemattomien pienten tarinoiden nousemisen esiin, niiden värähtelyn ja voimistumisen ja joka kokoaa meidät ihmiset yhteen. Se ei varmasti korvaa kosketusta ja lähellä oloa, mutta se mahdollistaa reitin toistemme luo. Aivan kuten tapahtui SomeCampissa.

Lopuksi minun on pakko mainita, että jos joku huomasi jossain vaiheessa iltaa yhden soutuveneistä kadonneen, niin voin tunnustaa lainanneeni sitä. Veneessä istuen, valojen reunalta, oli mukava kuunnella sitä iloa ja naurua, joka kantautui leirikeskuksen luota. Samaan aikaan opettelin käyttämään puhelimeni kameran manuaalitoimintoja ja yritin tallentaa sitä heikkoa valoa, joka kantautui niemen takaa kennolle.

Nuorisotilat verkottuneina paikkoina

Mikko Holm / 25.05.2015

Ungdomslokalerna som nätverkade platser

Mikko Holm / 25.05.2015

Young people’s spaces as networked spaces

Mikko Holm / 25.05.2015
Lisää blogeja →

Mikko Holm