Blogi Matias Vauhkonen ja Sami Jylhä 08.01.2018

Matias Vauhkonen ja Sami Jylhä

MATIAS VAUHKONEN Olen sosionomi ja seksuaalineuvojaopiskelija, mutta ennen kaikkea poika- ja miestyönohjaaja Oiva ja Ilona - toiminnassa. Sydäntä lähellä ovat sukupuolisensitiivinen työ ja pelikasvatus, joka on työn kautta hivuttautunut omaankin arkeen. Työssäni pyrin hyödyntämään pelaamista työvälineenä ja ihan tuttuna hauskanpidon muotona. Painonnosto, ruuanlaitto ja tietysti pelaaminen ovat hänen lempipuuhiani. SAMI JYLHÄ Olen neljän lapsen isä, joka hurahti pelikasvatukseen osin työn ja osin lasten peliharrastuksen kautta. Työssäni Jyvälän Setlementin alla toimivassa Oiva ja Ilona –toiminnassa olen tekemisissä pelikasvatuksen kanssa oikeastaan päivittäin. Digitaalisen kulttuurin kehitystä on kiehtovaa seurata, ja koen, että parhaiten tuen lapsia sekä nuoria puolustamalla heidän oikeuttaan määrittää tulevaisuuden suuntaviivansa itse. Perheen ja työn lisäksi elämääni rikastuttavat sekä musiikki että jalkapallovalmennus.

Profiiliin →

Peleillä puheyhteys nuoreen

Työssämme sukupuolisensitiivisessä nuorisotyössä nuoria 16-29-vuotiaita miehiä eniten yhdistävä piirre on tällä hetkellä voimakas harrastuneisuus digipelaamista kohtaan. PC- ja konsolipelit yhdistävät nuoria, antavat puheenaiheita, jakavat mielipiteitä, tarjoavat mahdollisuuden paeta arkea, mutta ennen kaikkea ovat yksi tapa kuluttaa aikaa.

Kun kohtaamme uuden nuoren, joka tulee useimmiten meille joko etsivän nuorisotyön, koulukuraattorin tai muun yhteistyötahon kautta, on itsestään selvää, että lyhyen esittelyn jälkeen kysymys kuuluu: ”Mitä sinä pelaat?” Ja kyllähän nuori lähes poikkeuksetta pelaa. Puheyhteys on saavutettu.

Paljon on keskusteltu esimerkiksi koulujen digiloikasta ja siitä, kuinka se usein jää mahdollisuuksiaan
ohuemmaksi. Jos oppilaitoksen digitalisoituminen on pelkästään kouluun tehtyjen läppärihankintojen varassa, on vaara, että digitalisoituminen kulkee vain välineen muodossa, ei esimerkiksi oppimiskulttuurin muutoksena.

Suuri haaste digitaalisen kulttuurin läpilyönnissä opetustoimen ja nuorisotoimen piiriin on kenties siinä, hyväksymmekö kasvattajina, opettajina ja vierelläkulkijoina sen, että lapset ja nuoret ovat usein teknisen osaamisen ja digitaalisen kulttuurin tuntijoina etevämpiä kuin opettajansa ja ohjaajansa. Onko käsissämme siis selkeä arvoristiriita? Onko auktoriteetti uhattuna? Ei, emme usko tähän, vaan näemme sen enemmän mahdollisuutena uudenlaiseen kohtaamiseen nuoren ja kasvattajan välillä.

Pelaaminen, ja ennen kaikkea digitaalinen pelaaminen, antaa aikuiselle kasvattajalle mahdollisuuden näyttää olevansa kiinnostunut nuoren maailmasta. Siitä, mitä nuori iltaisin (lue: öisin) tekee, ja minkälaisessa nettipelaajaryhmässä tai yksin pelaa. Ja kun on aidosti kiinnostunut siitä, mitä toinen ihminen tekee, hän yleensä myös avaa elämäänsä . Ei yleensä välittömästi, vaan ajan kanssa, sillä luottamuksen rakentamiseen menee aikaa. Mutta kärsivällisyys ja luottamus ovat ominaisuuksia, jotka tekevät meistä kasvattajia. Emme välttämättä hyväksy jokaisen pelin arvomaailmaa, mutta kun annamme nuorelle ja peleille mahdollisuuden, yleensä huomaamme, että pelien arvomaailma ei ole yhtä kuin nuoren oma arvomaailma.

Jyvälän setlementin Oiva ja Ilona -toiminnan alla pyörivä Pelilähtöinen-ryhmä on tarkoitettu paljon pelaaville nuorille, ja toiminnan pääpaino on positiivisessa puheessa pelaamisesta. Kun 18 kuukautta sitten otimme niin sanotusti kopin ryhmän pyörittämisestä, meihin iski nopeasti epätoivo. Kuinka voimme esittää osaavamme erilaisten digipelien vaatimaa tekniikan hallintaa, kun oma harrastuneisuus on vuosien takaa PS1-ajalta, ja silloinkin orastava digitaalisen kulttuurin nousu meni itseltä enimmäkseen ohi?

Teimme heti tärkeän päätöksen, sillä emme halunneet menettää kasvojamme esittämällä jotain muuta kuin mitä olemme. Me emme osaa, mutta sinä osaat. Näytä osaamisesi meille ja auta yhteistä ryhmäämme toimimaan. Tämä suunnan valinta osoittautui lähtökohtiin nähden oikeaksi. Nuorten ei tarvinnut tulla meidän luoksemme, vaan me nousimme heidän tasolleen samalla omaa osaamattomuutemme ja heikkouttamme ilmaisten.

Kävijät ottivat asteittain enemmän vastuuta ryhmästä saaden samalla oman äänensä kuuluviin entistä paremmin. Me ohjaajat olimme mukana kulkijoita ja omaksuimme uusia ideoita, ajatuksia ja käytännön vinkkejä digikulttuuriin sekä samalla paransimme teknistä osaamistamme. Huomasimme, kuinka tärkeää nuorille kävijöillemme oli kokea onnistumisen ja osaamisen tunnetta. Jos hän ei ehkä ole jokaisessa elämän käänteessään onnistunut odotusten mukaisesti, niin tämän digipelitaidon hän osaa. Ja kun nuori saa aikansa osallisuuden ja onnistumisen kokemuksia turvallisessa ympäristössä, niin hän huomaa pian, että on valmis ottamaan haasteita vastaan myös muilla elämän alueilla: opiskelu- tai työpaikan haku, uudet sosiaaliset suhteet ja niin edelleen.

Meidän kävijämme ovatkin aktivoituneet paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Kävimme tammikuussa 2017 Tampereella tuoreeltaan tutustumassa vasta avattuun Pelimuseoon ja maaliskuussa järjestettiin nuorten itsensä suunnittelema LAN-tapahtuma. Syksyllä 2017 nuoret järjestivät itsenäisesti JAMKin Pelaten osalliseks -hankkeen loppuseminaarissa olleen digipelipajan kaikille kävijöile. Nämä ovat edistysaskeleita, joista emme vielä kesällä 2016 voineet haaveillakaan.

Meille digitaalinen nuorisotyö ei ole pelkkä väline, vaan ensisijaisesti väylä löytää nuorten maailmaan, olla mukana nuorten maailmassa. Digitaalisuus on nuorten elämässä 24/7 ja se on meidän kasvattajien ehkä vain pakko hyväksyä. Ja ollaanpa nyt rehellisiä, myös me aikuiset olemme lähes ympärivuorokautisessa kosketuksessa digimaailmaan esimerkiksi älypuhelinten sovellusten välityksellä. Kieltämällä se tai luomalla keinotekoisia esteitä, me ainoastaan vaarannamme yhteyden säilymisen nuoriin. Rakennamme kuilun. Digitaalisuus on nykynuorten rockmusiikki, mahdollisuus olla osa luonnollista kapinaa ja kulttuurin kehitystä.

Matias Vauhkonen ja Sami Jylhä