Blogi Sari Östman 25.01.2016

Sari Östman

Sari on digitaalisen kulttuurin tutkija, joka on väitellyt elämäjulkaisemisesta ja kirjoittanut muun muassa sosiaalisen median historiasta ja tutkimusetiikasta. Tällä hetkellä hän toimii tutkijatohtorina Citizen Mindscapes -hankkeessa, jossa tutkitaan suomalaisia keskustelupalstakulttuureita.

Profiiliin →

Meissä asuu pieni elämäjulkaisija

Tänä päivänä on tavallista kertoa itsestään ja elämästään sosiaalisen median kautta. Tämä elämäjulkaiseminen on vaikuttanut sekä verkossa toimimiseemme että siihen, mitä teemme ja ajattelemme ”offline”.

Heti internetin alkaessa yleistyä Suomessa 1990-luvun puolivälissä syntyivät ensimmäiset suomalaiset ”nettikset”. Ne olivat kotisivujen yhteydessä kirjoitettuja verkkopäiväkirjoja. Teknologian kehittyessä kotisivujen tekeminen kävi helpommaksi, ja niitä perustettiinkin yhä ahkerammin vuosituhannen vaihdetta kohti. 2000-luvun alkuvuosina verkkopäiväkirjailijat siirtyivät käyttämään blogeja. Bloggaajien määrä kasvoi ensin hitaasti: vuoden 2005 kesäkuuhun mennessä Suomen Blogilistalla oli vasta noin 2000 aktiivista blogia. Juuri tuolloin blogeja koskeva keskustelu kuitenkin vilkastui, ja vuosikymmenen puolivälin jälkeen blogit suorastaan räjähtivät suomalaisten tietoisuuteen: jo joulukuussa 2005 Blogilistalle oli listattu yli 3600 blogia, vuotta myöhemmin yli 7500 ja samaan aikaan vuonna 2007 jo yli 12 000. Tässä vaiheessa myös Facebook löi läpi Suomessa: lokakuussa 2007 yli 160 000 suomalaista käytti palvelua, joka oli tullut yleiseen tietoisuuteen maassamme vasta samana syksynä. Viisi vuotta myöhemmin peräti 95 % suomalaisista yhteisöpalvelujen käyttäjistä oli FB:n jäseniä. Tämä tarkoitti, että aktiivisia FB-käyttäjiä oli jo vuonna 2012 lähes 1,8 miljoonaa.

Keskustelu elämäjulkaisemisesta on alusta asti painottunut ääripäihin: sitä on pidetty muun muassa narsismina, itsensäpaljasteluna, kiusallisena avautumisena ja valheellisena retosteluna. Toisessa ääripäässä elämäjulkaisemista on kuvattu identiteettiä vahvistavana, kansalaisjournalismina ja uusina ansaintamahdollisuuksina. Itse toiminta ei kuitenkaan ole juuri vähentynyt tai lisääntynyt keskustelun perusteella. Julkaisijat tosin näyttävät huomioineen mielipiteet: he esimerkiksi korostavat omaa hillittyä ja fiksua toimintaansa erotuksena ärsyttävistä avautujista. He myös puhuvat toiminnastaan identiteettityönä ja oman minän esittämisenä itselle sopivalla tavalla. Arjessa elämäjulkaiseminen on minän ja elämän sirpaleiden kerrontaa omaehtoisen luontevalla tavalla, mutta samalla lukijat huomioiden ja heitä viihdyttäen.

Mitä elämäjulkaisija sitten käytännössä tekee? Hän kertoo esimerkiksi anekdootteja itsestään Facebookissa, kuvaa arkeaan viehättävien suodattimien läpi (tai ilman) Instagramissa, pyytää neuvoja äitiyteen keskustelupalstalla ja/tai pohtii bloginsa pidemmissä teksteissä eri elämänalueita kuten muotia, kokkaamista tai arkea. Elämäjulkaiseminen voi olla harrastus kuin jalkapallo tai vuorikiipeily tai yhtä arkista toimintaa kuin ruisleivän voitelu.

Ilmiön tultua arkiseksi elämäjulkaisemista ei enää tarvitse perustella tai selitellä. Teknologia on niin helppoa, että lähes kuka tahansa joskus netissä surffaillut selviytyy Facebookiin liittymisestä tai blogin perustoimintojen käyttämisestä. Elämäjulkaisemista ei myöskään tarvitse nimetä tärkeän tiedon jakamiseksi tai ”ihan vaan yhteydenpidoksi”: itsestä kertominen verkkojulkisuudessa on tullut hyväksyttäväksi osaksi suomalaistakin kulttuuria.

Elämän jäsentäminen ja seurallisuus toiminnan peruselementteinä ovat säilyttäneet merkityksensä alun kotisivuista aina 2010-luvun Insta- ja FB-verkostoihin. Elämäjulkaisijat tekevät sosiaalista identiteettityötä; he etsivät yhteyttä muihin ihmisiin, jotta voivat peilata minäkäsitystään näihin ja saada palautetta siitä, millaisena heidät nähdään ja miten he näkevät itsensä.

Elämäjulkaisijat saattavat vaikuttaa kertovan itsestään ”kaiken”, mutta se ei ole läheskään totta. Kaikki blogikirjoitukset, FB-päivitykset, jokainen Instagram -valokuva ja Periscope-videoklippi on yleensä (varsinkin kokeneen elämäjulkaisijan kohdalla) harkittu kokonaisuus. Ennen julkaisua tapahtuu monivaiheinen ja osin tiedostamaton hallintaprosessi: elämäjulkaisija päättää, mitä haluaa itsestään kertoa, miten ja millä välineillä, ja mikä tärkeintä – mitä hän ei kerro. Näitä asioita julkaisija pohtii eniten toiminnan ollessa hänelle vielä melko uutta. Kokemuksen myötä elämäjulkaisija painaa määrittelemänsä hallintasäännöt ”selkäytimeensä”, ja määrittää niiden avulla itselleen sopivan julkisuustason.

Intiimin tunnelman ja luottamussuhteen luominen lukijoihin on tärkeää. Ne sitouttavat yleisön ja näin lisäävät sosiaalisen identiteettityön mahdollisuutta. Ne eivät edellytä tunne-elämän yksityiskohtien jakamista tai sänkykamarijuttuja. Intiimiä tunnelmaa rakennetaan sillä, miten asioista kerrotaan. Huomioiva ja sitouttava tunnelma antaa lukijalle tunteen, että tämä on päässyt luotettuun piiriin, jossa aito ihminen kertoo itsestään suhteellisen rehellisesti.

Tällainen aitoussopimus koskee kaikkea muutakin omaelämäkerrallista kerrontaa, kuten kirjeitä ja muistelmia tai päiväkirjaa, jolla yksityisestä luonteestaan huolimatta on aina sisäinen lukija. Tällä tarkoitetaan sitä katsojaa, jonka kirjoittaja kuvittelee tulevan lukemaan tekstiään: päiväkirjassa kyseessä voi olla kirjoittaja itse tulevaisuudessa tai esimerkiksi ”jälkipolvet”.

Mitä pysyvämpi osa arkea elämäjulkaisemisesta tulee, sitä syvemmin tekijä sisäistää sen minuutensa osaksi. Omaksuessaan elämäjulkaisemisen toimintana ja kulttuurina ihminen sisäistää myös siihen kuuluvan toimijaroolin: hän oppii, miten erilaisissa ympäristöissä toimitaan ja millaista on sovelias verkkoilmaisu. Hän tietää, että HUUTAMINEN on epäkohteliasta, että hymiöt auttavat lukijaa ymmärtämään tunnetiloja ja että kerronnan on oltava luottamuksen lisäämiseksi jonkin verran intiimiä, muttei liikaa, etteivät lukijat kiusaannu ja niin edelleen.

Toimintakulttuurin sisäistämisen lisäksi tapahtuu myös syvemmälle menevä omaksumisprosessi. Eräs elämäjulkaisija kertoi, että aiemmin hän mietti ”elämänsä kaikissa tilanteissa” miten kirjoittaisi asiasta blogiinsa. Facebookin arkistuttua hän alkoi samaan tapaan miettiä, millaisia FB-statuksia tilanteista saisi.

Entäpä sinä, hyvä lukija? Oletko kulkenut vaikkapa rantaa pitkin auringonlaskussa tai ihaillut silmiähivelevää ateriaa samalla miettien jo puoliksi huomaamattasi, miten kuvattuna ja kuvailtuna tilanne välittyisi parhaiten somessa suosimallasi kanavalla? Minä olen. Miksi?

Kun avaan läppärini kirjoittaakseni blogitekstin tai vedän älypuhelimen taskusta ja näppään kuvan postatakseni sen suoraan kamerasta Facebookiin nasevan päivityksen kera, toimin elämäjulkaisijan roolissani. Samalla tavoin perheessä esiinnyn äidin roolissa tai töissä tutkijana. Meillä kaikilla on hyvin monia erilaisia rooleja, jotka näkyvät tietoisena toimintana eri tilanteissa. Asetumme tekemään asioita näistä rooleista käsin: niinpä myös elämäjulkaisemme siihen sopivassa roolissa. Voimme omaksua sen, kun olemme sisäistäneet muun muassa netiketit, tarvitsemamme verkkoteknologiat ja itsellemme ominaiset, elämäjulkaisemiseen soveltuvat ilmaisukäytännöt.

Tietoyhteiskunnan tutkija, sosiologi Manuel Castells on todennut, että roolit järjestävät käytännön toimintaa siinä missä identiteetit järjestävät merkityksiä. Sisäistettyämme elämäjulkaisijuuden osaksi arkeamme olemme harjaantuneet toimimaan kyseisessä roolissa. Yhä suurempi osa ihmisistä on kuitenkin omaksunut tai omaksumassa toimijuutensa syvemmin, osaksi identiteettiä. Kun seisot upeassa maisemassa käsi kädessä rakkaasi kanssa, ja mielessäsi vilahtaa huoleton ajatus siitä, miten tämä välittyisi somessa parhaiten, rakastettu-roolisi takaa kurkistaa identiteetiksi asti sisäistetty elämäjulkaisija.

Tämä identiteetiksi vakiintuminen ei tapahdu hetkessä. Somen merkityksen kasvaessa muun muassa älykkäiden mobiilivälineiden avulla esimerkiksi vapaa-ajassa, työelämässä ja valtamedian toiminnassa, se kuitenkin tapahtuu yhä nopeammin. 2000-luvun alun blogipäiväkirjailijalta näytti menevän joitain vuosia ennen kuin hän alkoi ajatella elämäänsä blogin kautta. Facebookiin liittyjiltä varsinkin vuodesta 2009 eteenpäin siihen näytti menevän joitain kuukausia.

Tämä ei toki tarkoita, että identiteettimme muuttuisi peruuttamattomasti tai kokonaan. Minuus on monien käsitysten mukaan ”nippu”, tai kuten olen sitä kuvannut, kukkakimppu. Rakennamme sen itse osin tietoisesti, osin tiedostamatta: vaihtuvista, muuttuvista, kuihtuvista, kukoistavista osista, joita voimme järjestellä yhä uudelleen. Elämäjulkaisijuus on yksi korsi tällaisessa kimpussa: se asettuu etualalle, kun teemme toimintaa paljon, mutta voi myös pyörähtää kimpun seinää vasten olevalle puolelle. Kerran versottuaan se ei kuitenkaan näytä täysin kuihtuvan, vaikka henkilö lopettaisi kaikki julkaisunsa. Tämä voi kuulostaa hieman pelottavalta, onhan ilmiö tullut elämäämme hyvin nopealla tahdilla, emmekä tietoisella tasolla ole täysin varmoja siitä, millainen se kokonaisuudessaan on. Elämäjulkaisijana oleminen ei kuitenkaan vie mitään muuta identiteettimme osaa pois. Se on 2000-luvun eläjän minuuden lisäosa: ajankohtainen päivitys.

Sari Östman